Ruokalappuja. Näitä on muutama sujautettu joulupakettiin.
Jotenkin joulu meni kuin sumussa.
Tärinä on täällä.
Vapina.
Hengästyminen.
Se on semmosta kanssain.
Koitetaan levätä.
Joulua ennen alkoi tärinä.
ja tärisee yhä.
Pitää levätä.
Ja levätä.
Ja venytellä.
Ja levätä.
Hengittää syvään niin lakkaa tärinä.
Syke palaa normaaliin.
Leposyke ei minulla yleensä ole 92.
En valita.
Mutta tahdon kirjoittaa tämän ylös, että morkkis lientyis.
Jotta oikeesti itsekkin ymmärtäisin.
Tarvitsen lepoa.
Usko se jo.
Piste.
...
Kolmen lapsen ja omakotitalon kanssa on minulle tarpeeksi.
Jätetään se kahvakuula hetkeksi.
Unohdetaan imuri vaikka tänään.
Huomenna ollaan taas ihan hirveen skarppina ja energisii.
Minulla minun voimat ja muilla omat.
Oman mukkaa.
Laulussa pienellä linnulla on pienoiset siivet, joilla se poikiaan hoitaa.
Ja ne riittää.
Totta vieköön, ne riittää tarpeelliseen.
Tarpeelliseen.
Kolmen lapsen kanssa on koko aika huono omatunto jostain.
Mikään ei ole koskaan viimeisen päälle.
Josko sille vaan naurais?
"Kato äiti, tässä on mun sydän".
"Onko se täynnä kultaa?" kysyn ja hymyilen.
"Joo!"
"Tiedätkö miksi se on kultaa?
Siksi, että sinne ei ole säilötty mitään pahaa tai liian suurta."
"Aha. Olis kiva olla merenneito."
Niin mustakin olis kiva olla merenneito.
Taidan olla Liisa Ihmemaassa.
Mut eikös Liisalla ollut kuitenkin aikamoinen seikkailu.
Jos mullakin.
Huumorinkukkia ainakin joskus.
Kyllä se väsy siitä menee.
Ku nauraa tarpeeksi usein ja muistaa olevansa vaan ihminen.